Helatorstain tunnelmia sadan vuoden takaa

Auttoisten Hanaporin kaupungissa sijaitsevan sotilaspuustellin alkuperäinen päärakennus, jonka tilalle rakennettiin uusi vuonna 1935.

Topias Leivon helatorstaille 1920 päiväämä, nimimerkillä Toivo Koivikko kirjoittama Lehtiä päiväkirjastani on runollinen kuvaus kotipihan heräämisestä kevääseen. Sata vuotta sitten helatorstaita vietettiin 13. toukokuuta. Tekstin miljöön esikuvana on todennäköisesti juuri Leivon kotitila Puustelli, jonne Topiaan isä Adam Heistola muutti perheineen vuonna 1898. Vielä ei ole selvillä, missä lehdessä kirjoitus alun perin julkaistiin. Leppoisaa pyhää ja lukuiloa!

Lehtiä päiväkirjastani

Tämä on minun oma onnelani. Voi, miten minun on täällä hyvä ollakseni, niin äärettömän hauska asuakseni, että vertaa ei muualta löytää voi.

Vaikka onkin vaan pieni tämä maailmani, niin pieni, että milt'ei seinästä seinään yletän kun käteni syleksi levitän, niin silti on täällä minulle tilaa, enkä enempää kaivata osaakaan.

Sanovat minun jo onneni ohi eläneen, sanovat elämäni riemun menettäneen, mutta nyt vasta oikein onnesta nautinkin, täällä omassa onnelassani missä elämäni ehtooseen yksikseni elelen.

Pieni on maailmakin mikä tähän akkunaani näkyy. Jokaisen polun, jokaisen talon pienimpätä nurkkakiveä myöten tunnen. Tunnen pellon pientareineen ja naavikon halmeineen. Tunnen tuon someroisen tien tuolta edempää, nousuineen ja laskuineen, mutkineen ja oijosmaineen niin tarkoin, että vaikka silmät ummessa voisin joka kolkan ventovieraallekin opastaa.

Tuossa aivan akkunani alla on kukkaispenkki. Pieni on sekin ja sivussa pensas, ennen äitini istuttama minun pienenä paitaressuna ollessani. Päivä päivältä odotan sen lehteen puhkeamista ja eipä se taida enää viikkoja viedäkään, sillä silmuja on jo työntynyt joka oksa aivan täyteen. Aamusella kun herään, niin tiaiset ne siinä tirskehtivät, oksalta oksalle hyppelehtien. Mieli on heilläkin jo reippaampi, ei ole laulunsakaan enää niin haikeaa kuin pakkasen paukkuessa. Oikein sääliksi kävi, kun tulipalopakkasaamuina katselin pikku ystävieni elämää pensaikossani. Siinä ne, päät syvälle höyhenien sisään vedettyinä, huurteisen, kruunupään oksan lomassa istua nypytellen haikeaa suruaan valittivat.

  - Tii... tii... tii! Niin ne lauloivat. - On niin kylmä, jalkaa paleltaa!
  - Tit, tit... tää... tää! Ja nälkäkin, ei mistään mitään saa!

Mutta nyt on kevät. Tuolta se etelästä tulee, tuulen löyhä ja kesän terveisiä tuo. Ja viestit kulkee ensimmäiset muuttolinnut sanovat saapuneen.

Kuin riemussa eletään. Viikko viikolta, päivä päivältä muuttaa luonto muotoaan. Metsät punertaa, maa vihertää, ilmassa leyhyy pihkan ja mullan tuoksu. Huomenna käyn koettamaan joko kuokkani peltoon pystyy...

Yön rauha laskeutuu luonnon yli ja öinen hämäryys varjostaa kulkijan kotikammion. Pönkitän akkunani auolleen, mistä täysin voimin virtaa tuore ilma huoneeseeni. Etäältä kuuluu kevätvirran paisuttaman kosken kohina ja rannalta yörastaan raksutus.

Helatorstaina 1920.

Toivo Koivikko.